Punainen pipo päässään, ja päissään

Puhelimeen pärähti tekstiviesti: "Metsästysseura X:ltä pyydetty mahdollista virka-apua kadonneen henkilön etsintöihin...". Luonnollisesti mietin mahdollisuuksiani omalle osallistumiselleni. Ihminen kadoksissa, huoli ja suru perheessä. Taustalla häärii vakavasti otettavat, mielikuvin väritetyt uhkakuvat tapahtuneesta. Hätä koskettaa ajallaan meitä kaikkia, miksi ei siis tarjota pientä osaa avustaan.

Uppoudun ajatuksen vietäväksi. Vahvan hirvieläinkannan alueella samat koiranohjaajat saattavat saada jopa useita kertoja viikossa puhelun loukkaantuneen eläimen jäljestämiseksi. Nämä puhelut tietävät ajoittain pitkiä iltoja, ja kun vihdoin oikea eläin on paikallistettu ja päätetty lopettaa, alkaa uusi työ työn päälle. Eläin ei kulkeudu metsästä tienvarteen itsestään, se ei nouse ajoneuvoon omin voimin, eikä päädy haaskaksi tahi ravinnoksi keittiöihin ilman näitä yöllisiä puuhamiehiä. Tapahtumaketju on tuntematon suurimmalle osalle, hyvää ja rauhallista unta nukkuvalle kansalle.

Metsästäjät ylläpitävät vuosittain kymmeniä tuhansia hehtaareita riista- ja luonnonhoitopeltoja, rakentavat kosteikkoja, ennallistavat soita ja parantavat peltoriistan elinympäristöä, sekä etsivät ja suojelevat soidinpaikkoja. Millaisia mahtavatkaan olla ne määrät ripustetuista linnunpöntöistä, maastoon kuljetetuista nuolukivistä ja talvikuukausien tukiruoasta?

Metsästäjä liikkuu alueellaan, perehtyy ja havainnoi. Luonnon ja riistaeläimiin kohdistuvan havainnoinnin lisäksi, metsästäjät toimivat alueensa tarkkailijoina. Ihmissilmä havaitsee parhaiten muutoksen ympäristössä. Monen mökkiläisen torppa ja metsänomistajan halkokasa lepää hiljaisen vartioinnin alla.

Kaikki edellä esitetty on vain pieni osa siitä ilmaisesta, vapaaehtoisesti tehdystä työstä mitä metsästäjät tässä pienessä maassa suorittavat. Tukkua rahaa ei koiranohjaaja kesäyön jäljiltä saa, ei ruksata ylityötunteja, ei lisiä. Apua tarvitaan, apua vaaditaan. Onko apu liian itsestäänselvää? Onko syy metsästäjissä itsessään?

"Metsästäjä on punapipoinen mies metsässsä, joka on enemmän tai vähemmän humalassa". Näin luonnehtii ystäväni Taina hänelle värittynyttä kuvaa metsästäjästä. Hän on kaupungistunut nuori nainen, sangen tavallinen ja yleinen tapaus maassamme. Hän katsoo minua suurin silmin, kun kerron koiranohjaajasta yöllisessä metsässä.

Hän ei tiedä. Tietävätkö muutkaan?

Metsästäjien vapaaehtoistyöstä ei tarinoida maankattavassa lehdistössä, ei sitä internet-uutisista bongaa. Ei ole toimittaja koiranohjaajan jäljillä, ei kirjoiteta artikkeleita merihanhiniittyjen niitoista. Miksi?

Olisiko aika tulla metsästä myös pääkadulla poikkeamaan?