Sarvet seinälle -Virosta

Joukko ennestään tuntemattomia miehiä, bensiinin katkuinen huoltoasema, kahvia ja reissumiestä. Minä keltanokkana lähdössä Viron jahtimaille. Moronporot kuskilleni ja siirtymä kireesti kiitävään Mersuun. Alkukankeutta jutuissa ja sähköä vatsassa. Viroon, lopultakin Viroon! Muutama vuosi sitten oli tarkoituksenani aloittaa vesilintukausi Virossa, mutta retki kompasteli ja kaatui lopullisen kuolin iskun saatuaan. Pistopaikalla ei veri sentään vuotanut mutta pettymystä sitäkin enemmän.

1.7.-4.7.2010 jahtailimme Hummulin alueella Etelä-Virossa. Kaurispukkia ja petoja lähdin hakemaan, sikavaarakin oli heitetty. Tavattaessa voisi korjata Karjun talteen.

Hummulissa, Virtsajärven rannalla odotti meitä majapaikka varsin kotoisa. Ruokaa suupielestä sisään ja menoksi.



Opas pudotti minut pienen metsäpellon laitaan. Ohjeistus lontooksi samalla kun työnnän kiiltävää kiväärin ammusta patruunapesään. Kaurispilli kaulaan, kettupilli taskuun, kamera olkapäälle, muutama suupala paikallista savulihaa. Näillä mentäisiin tämä ilta, oikeastaan koko reissu.

Hyvää tässä jahdissa oli että metsästäjällä on liikkumisen vapaus. Voit valita tornin tai ripeät kinttusi, ihan miten vaan kunhan suurin piirtein alueella pysyt. Aktiivimetsästäjälle stalkkaus sopii kuvaan.



Olen jo hetken seurannut pientä kaurispukkia pellossa. Loikoilen reppuuni nojaten heinäpellossa imeskellen savulihaa ja kiikaroiden kaurista. Mitättömät nastat päässään se saa pitää, lihaa saa marketista. Vasemmalla vilahtaa jokin, katoaa metsätupsun taakse. Harpon ripeästi aseeni kanssa toiselle puolen, reppu jää asennolle. Kiikaroin metsän laitaa ja kettuhan se on joka lantakasan päällä tsuumailee. Takaisin repulle harppoen, kettupilli oli jäänyt asennolle. Maski naamaan, bipodit alas ja valmiustila etumaastoon. Pillillä sarja ja toinenkin, sieltä tullaan. Kettu loikkii häntä suorana surman suuhun. Noin 50 metrissä se pysähtyy ja saa kuulan kylkeensä. Ensimmäisen illan saalis on taputeltu.



Vietän koko yön metsässä, sillä merkkejä piikkipäistä löytyy. Nastapäätä kummempaa ei metsällä ole tarjottavana. Mäyrä sentään juoksee kopiksi, mutta aamukosteus on tehnyt optiikalle temppunsa ja viirinaama häviää tulosuuntaansa.
Miellyttävä kohtaaminen. 8-9 aikoihin tulevat hakijat, aurinko lämmittää fleece-pipoa jo riittävästi.



Näin ne jahdit Virossa etenevät, aamu & ilta hiiviskelyä ja pillitystä. Illalla on mahdollisuus sikatornille.

Jahtireissun toisena iltana vetäisen sikakortin esiin. Suuntaan ässä hihassa tornille. Lada-mies jättää minut pellon laitaan. Riukuhäntäiset ketunpojat hiirestävät vieruspellolla. Niitetty maa tarjoaa epäonnisten linnunpoikien ja myyrien muodossa apetta. Ladasta poistuttuani ehdin kävelemään muutaman kymmenen askeleen verran kun kettu tulee takaviistosta laukaten. "Ei helevetti" tuumin ja pyssy nousee ampumaasentoon. Ketsuppi älyää pelinhengen ja lisää vauhtia kadoten peltotien kumpareen taakse, jätän ampumatta. Askellan kohti tornia ja kumpareen takaa paljastuu ihme. Ihme sen täytyy olla, jokatapauksessa se lyö minut ällikällä. Samainen kettu hiirestää jo kovaa kyytiä kumpareen takana, ymmärtämättä tosiextremen pahuutta. Naksautan kapisen kettupolon taivasten valtakuntaan. Sikatornissa on hiljaista, joten siirryn kettuhommiin niitokselle. Aikaa hakijoiden tuloon 45 minuuttia, kun kapuan peloissani pikkupoikien majaa muistuttavasta tornin kuvatuksesta pois. Kiitän alhaalle päästyäni että olen hengissä.



Kettu passiin. Pellolta karkkoaa heti kaksi, toisen saisinkin mutta nyt on juoni mielessä. Critter etumaastoon, noin 20 metriin, itse ukko tolpan juureen kiväärin kanssa. Bipodit alas, naama piiloon ja standartillinen kettupilliä ilmaan. Ensimmäisen sarjan jälkeen käännän hitaasti katsetta vasemmalle, sitten haravoin oikealle. Vilkaisen ennen toista sarjaa taakseni; "Ei jumalauta!". Kettu istuu kolmessa metrissä ja tuijottaa minua. Välillä se vilkaisee pyörivää laitetta pellolla, mutta ääni osoittautuu mielenkiintoisemmaksi. Katselen kettua pitkän tovin silmiin. Lopulta se kyllästyy hiljaisuuteen ja alkaa hiipiä takaisin tulosuuntaansa. Yritän epätoivoisesti nostaa bipodillista asettani. Liike muistuttaa enemmän maailmanpyörää maapallon laella kuin sulavaliikkeistä ampumatoimintaa. Kettu lähtee ja katoaa pimeyteen. Kiroan bipodit kuumimpaan helvettiin.
Keräiltyäni itseni, aloitan pillityksen uudestaan. Taas tullaan, oikealta edestä. Ketsuppi laukkoo suoraan kohti, mutta ampumatta jää. Repolainen älyää bipodeineen härväävän jahtimiehen ja häipyy tulosuuntaansa. Eiköhän tämä tinurointi riitä, mietin ja lampsin tien varteen auton noukittavaksi.
Harria on illalla onnistanut yli 100 kiloinen karju makaa kyljellään hämärtyvässä yössä. 19,5 senttiä hammaskalustoa. Ei käy kateeksi sianpyynnissä käytettäviä koiria. Moni sesse on lähtenyt mustassa säkissä kotosuomeen, valion arvoja ei metsä arvosta.

Muutama tunti unta ja aamulla taas mennään. Hiljaista on muutamaa rusakkoa ja kauriin reviirimerkintöjä lukuun ottamatta. Merkkejä Virossa riittää, niityt täynnä polkuja. En jaksa kettua pillittää vaikka tuoreet jäljet paljon lupaavatkin.



Päivällä unta kaaliin ja illalla sikatorniin. Asetun vanhalle tutulle, varsin hataralle kojulle. Ei kauaakaan kun kettu nipsii ruokinnalle. Naps ja vainaa. Lataan aseeni ja samassa tulee pellon viertä naaraskauris, jota ei pauke kiinnosta. Seuraan sen toimia. Varsin huomaamaton on kauris niitetyllä heinämaalla, vain korvat kertovat sen sijainnin. Supi rääkyy oikealla metsässä, eikä aikaakaan kun samainen otus hipsii ketun kohtaloon. Kaverukset makaavat nyt ikiunta vieretysten, sikaruokinnan naapurina. Jatkan passailua.

Kauan on hiljaista kun kuulen sian ohittavan ruokinnan pensaikossa. Tunti tästä kuulen sen taas lähenevän. Taisi heittää tiedutelureissun ensin ja palaa nyt einehtimään. Puska ritisee ja oksat paukkuu. Yhtäkkiä, aivan huomaamatta kuulen nassutusta ruokinnalta. Siirrän ylöspäin osoittavaa piippuani alemmas. Sika näkee liikkeen ja pakenee metsään. Lähdössä näen sen, ehkä kutakuinkin 80 kiloa porsaan lihaa. Mutta töpselikärsä ei pakene pusikkoa kauemmas vaan lähenee kohti ruokintaa.
Juuri kun sika on tulossa maistiaisille vilkahtaa auton valokeila pellon yli. Sika pyörtää ja katoaa lopullisesti. Metsä hiljenee, minua naurattaa. Tämä on sitä metsästystä, mietin!



Viimeinen aamu. Jääkö kauris saamatta? Meitä lähtee kaksi miestä ”erikoismiehen” matkaan. Mies lienee tulosvastuullinen opas, se oli jo nähty kun järjesti kaatoja porukan jäsenille useita. Ladattu ase etupenkkiläiselle, toinen viedään pariksi tunniksi stalkkaamaan.
Minä saan ensi vuoron. Kivääri sylissä, patruuna luonnollisesti piipussa suhailemme pitkin peltoteitä. Kettu hiirestää pellolla, opas kysyy haluanko porata reiän repaseen. Ei kiitos, johan niitä on viisi komollaan ja suppana. Jatkamme matkaa. Pian taas kettu hiirestää pellolla, mutta automme kiitää eteenpäin.
Ensin näkyy naaraskauris pellon päässä. Hetken päästä toinen ja heti perään oikealla sokku, eli kaurispukki. Nelipiikkinen älyää jutun juonen heti kättelyssä ja kaula ojossa starttaa tulosuuntaansa. Emme tavoita sitä enää.
Mies kuljettaa minua kohti jahtialuetta, missä voisin pillittää ja hiiviskellä kauriin toivossa. On toisen jahtimiehen aika. Juuri ennen käännöstä viimeiselle suoralle, mies kiljuu ”sokku, sokku!” ja osoittaa olkansa yli niittyä.
Siinä se on, kaurispukki makailee muutaman kymmenen metrin päässä. Hieman mietityttää tämä autometsästys, pahaksi piesty ja mustaksi maalattu laji kotomaassa. Maassa maan tavalla?